Juhlapuhe Kittilän elonkorjuujuhlassa 21.8.2010

Toiminnanjohtaja Outi Keinänen

ARVOISAT JUHLAVIERAAT

Minulla on suuri ilo ja kunnia olla täällä Kittilässä, perinteeksi muodostuneen elonkorjuujuhlanne vieraana, ystäväni Anja Keskitalon kutsumana. Anjalta olen kuullut, että Teillä on hieno tapa viettää joka vuosi tätä juhlaa yhdessä vanhusten, omaisten ja läheisten sekä henkilöstön kanssa. Yhteiset hetket eri sukupolvien välillä lisäävät vuorovaikutusta, tuovat elämänsisältöä arjen keskelle ja lisäävät ymmärrystä toisiamme kohtaan. Ihmisen onni muodostuu pienistä asioista, yhteisistä hetkistä tässä ja nyt. Olemme läsnä toisillemme ja saamme siitä voimaa ja iloa elämäämme.

Vanhustenhuolto kunnissa on koko Suomessa suurien haasteiden edessä. Itse asiassa koko kuntajärjestelmä ja palvelujen tuottaminen ovat jo pitkään aiheuttaneet keskustelua niin kunnissa, maakunnissa kuin eduskunnassakin, mm. PARAS- hankkeen yhteydessä. Tulevaisuuden haasteina on ratkaista nopeasti ikääntyvän väestön palveluiden järjestäminen tiukentuvassa taloustilanteessa. Haaste on valtava ja vaatii laajaa pohdintaa sekä aiheuttaa lainsäädännön muutoksia ja palvelujen uudelleen järjestämistä.

Valtakunnallinen painopiste vanhustenhoidossa on siirretty kotihoidon lisäämiseen ja kodinomaiseen palveluasumiseen. Laitospaikkoja tulisi suhteessa vähentää. Terveyskeskuksen vuodeosasto ei saisi olla kenenkään koti, vaan siellä keskityttäisiin hoitamaan sairauksia ja hoitojakson jälkeen siirryttäisiin taas kotiin tai palveluasuntoon. Tavoite on periaatteessa ihanteellinen, kunhan turvataan kotihoidon ja palveluasumisen toiminnan resurssit. Toimintakyvyltään huonokuntoista vanhusta ei voi asianmukaisesti hoitaa kotihoidossa tai palveluasumisessa ilman riittävää henkilöstömitoitusta. Henkilöstömitoitusta tai vanhuksen oikeuksia saada palveluja ei vieläkään ohjata lainsäädännöllä. Suomessa on kyllä laadittu laatusuosituksia, mutta niitä noudatetaan usein rimaa hipoen. Tähän on syynä kireä kuntatalous, mutta sen selityksen taakse ei voi aina piiloutua. Kyse on usein myös arvovalinnoista.  Ei siis ole samantekevää, ketkä meidän asioistamme ovat päättämässä niin kunnissa kuin eduskunnassakin.

Hyvät juhlavieraat, haluan esittää Vanhustyön keskusliiton terveiset juhlaanne.

Minulla on ollut mahdollisuus toimia valtakunnallisen Vanhustyön keskusliiton hallituksessa jo 17 vuotta, ainoana koko Pohjois-Suomen edustajana, siis mukaan lukien Lapin ja Oulun alueet.  Vanhustyön keskusliitto pyrkii parantamaan vanhusten asemaa ja elinoloja. Keskusliitto toimii asiantuntijaorganisaationa ja siltä pyydetään lausuntoja vuosittain useista ikäihmisten elämään vaikuttavista lakiesityksistä, jotka tulevat eduskunnan käsittelyyn. Vanhustyön keskusliitossa on reilut 350 jäsenjärjestöä eri puolilta Suomea. Jäsenjärjestöt ylläpitävät yli 20.000 palveluasuntoa ja tuottavat sen lisäksi monenlaisia asumis- ja tukipalveluja ikäihmisille. Järjestöt ovat yleishyödyllisiä eli ne eivät tavoittele toiminnallaan taloudellista voittoa.

Vanhustyön keskusliiton hallituksen jäsenen luottamustehtävä on ollut hyvä näköalapaikka seurata ennakkoon, mitä muutoksia yhteiskunnassamme on tulossa. Siinä on voinut olla mukana vanhustenhuollon kehittämisen etulinjassa. Vanhustyön keskusliiton valtuuston puheenjohtajana toimii valtiotieteen tohtori Markku Lehto ja hallituksen puheenjohtajana Helsingin yliopiston geriatrian professori Reijo Tilvis. Toki kehittämisehdotukset ja tarpeet lähtevät aina käytännön vanhustyöstä, ihan ruohonjuuritasolta henkilöstöltä ja kentältä ikäihmisiltä itseltään ja heidän omaisiltaan. Kuuntelemisen taito, viestinviejän rooli ja kokemuksen kautta kokonaisuuksien hahmottaminen ovat luottamushenkilölle vielä tärkeimpiä taitoja kuin puheiden pito.

Olen saanut toimia pitkään myös kunnallisessa päätöksenteossa valtuutettuna sekä monissa seudullisissa ja maakunnallisissa tehtävissä. Nyt minulla on menossa viides valtuustokausi. Se on tuonut vahvan kokonaisnäkemyksen siitä miten yhteiskuntamme toimii ja siitä mistä raha tulee ja mihin se menee. Sosiaali- ja terveydenhuollon osuus kuntapalveluiden kustannuksista on yli puolet. Erikoissairaanhoidon palvelujen ja hallinnon järjestäminen joudutaan todennäköisesti ratkaisemaan uudelleen. Ihmistä lähellä olevat palvelut, kuten vanhustenhoito, tulee ehdottomasti säilyttää lähipalveluna omassa kunnassa. Rahoitusjärjestelmä tulee turvata siten, että kaikille voidaan järjestää yhtä hyvätasoiset ja riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut sekä muut peruspalvelut. Ihmisille tärkeiden palvelujen saanti ei saisi riippua asuinpaikasta tai kunnan ja ihmisen omasta varallisuudesta. Mielestäni myös ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin sekä kuntoutukseen tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Viime toukokuussa sain tutustua Pohjois-Italian vanhustenhuoltoon. Sekin matka avarsi ja voin todeta, että ei meillä Suomessa asiat ole huonosti. Huomioni kiinnittyi kuitenkin siihen, että Italiassa ikäihmisten kuntoutus oli tehokasta. Erilaiset kuntoutusyksiköt ja suuret sairaalat olivat erikoistuneet pelkästään geriatrisiin potilaisiin. Ikäihmisten kuntouttavaan hoitoon panostettiin monin tavoin, jotta he voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Välimuotoista palveluasumista tai vanhainkotihoitoa ei juuri ollut. Kotona asumisen jälkeen huonokuntoisille vanhuksille oli tarjolla pääsääntöisesti vain usean potilaan tiukkaan ahdettuja sairaalahuoneita, joissa elämä rajoittui sängyn laitojen sisäpuolelle. Meitä pohjoisen väljiä kairoja kulkeneita sellainen elämä 6-8 hengen huoneessa ahdistaa jo ajatuksenakin. Kyllä suomalaisten vanhusten oikeudesta kodinomaisiin palveluasuntoihin ja vanhainkoteihin on syytä pitää kiinni viimeiseen saakka. Ainoastaan kuntoutuksen ja kotihoidon järjestämisestä voisimme ottaa hieman oppia Italiastakin.

Hyvät kuulijat

Mikä sitten on vanhustyössä tärkeintä? Nuorina vastavalmistuneina sairaanhoitajina olimme innostuneita hoitotieteen ja lääketieteen kaikkivoipaisuudesta. Opiskelussa oli iskostettu päähän eri teorioita tarvehierarkiasta aina filosofisiin kysymyksiin. Olimme päntänneet päähämme lääkeaineoppia, anatomiaa, fysiologiaa, kirurgiaa, sisätauteja, vanhuusoppia, psykologiaa ja vaikka mitä. Voi, että olo tuntui viisaalta ja oppineelta. Yhden teorian perusteella, 80- luvun alussa, muistihäiriöitä poteville annettiin realiteettiterapiaa eli palautettiin heidät aina keskusteluissa nykyhetkeen ja todellisuuteen. Sitten menin 26- vuotiaana toiminnanjohtajaksi vanhusten palveluja tuottavaan yhdistykseen. Siitä alkoi muodostua laajaa näkemystä ja kokemusta tällä sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla.  

Nyt kun tarkastelee asioita ajassa taaksepäin, ne ajat hymyilyttävät. Ulkoiset asiat, ammattikikat, diagnoosien painottaminen, pikkutarkat hoitosuunnitelmat ja sairauskeskeinen hoitotyö tuntuvat kaukaisilta keinoilta rakentaa ammattiminäänsä vanhusten parissa. 

Olen nyt tullut siihen johtopäätökseen, 30 -vuotisen sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä tekemäni työuran jälkeen, että mitä ammattilaisempi työntekijä on vanhustenhuollossa, sitä vähemmän hän kiinnittää huomiota ulkoisiin ammattinsa tunnusmerkkeihin. Tosiammattilainen tekee vanhustyötä sydämellään. Tosiammattilainen kohtaa vanhuksessa tasavertaisen ihmisen, näkee hänen persoonansa ja pitkän elämänkokemuksen. Tosiammattilainen tarttuu käteen ja pysähtyy kuuntelemaan, antaa aikaansa, eikä pelkää kiintyä. Ammatti-ihminen on ihminen ihmiselle. Hän toimii arjen tukena ja turvana, puolustaa vanhuksen oikeutta saada hyvää palvelua ja hoitoa, auttaa elämään vielä merkityksellistä elämää, jakaa iloja ja suruja sekä pysyy lähellä ja on läsnä, kun vanhuksella tulee hetki jättää tämä maallinen vaellus. Vanhustenhuollossa olemme rinnalla kulkijoita. Valkoiset takit voi nostaa naulakkoon. Tällä en tarkoita sitä, että koulutusta ja tietoa ei tarvittaisi. Kyllä niitä tarvitaan paljonkin, mutta ihmisyyttä ei mikään saa ohittaa.

Te ikäihmiset olette eläneet ja kokeneet kovia aikoja. Leipä on ollut tiukassa ja ruumiillinen raskas työ on vaatinut veronsa. Sota-ajan muistot ovat myös syvällä sisimmässänne. Minunkin kotikylältäni Pelkosenniemen Suvannosta myös mummoni on tullut kahden pienen lapsensa kanssa evakkoon, ensin tänne Kittilään. Olen kuunnellut lapsena useita vanhojen ihmisten kertomuksia noista kovista ajoista. Jopa niin paljon, että sota on tullut joskus minunkin uniini. Näiden vaikeiden vuosien jälkeen te olette kovalla työllä rakentaneet tämän isänmaamme vauraaksi. Meidän jälkipolvien on ollut helppoa elää, varttua, opiskella, perustaa perhe ja tehdä työtä luomassanne hyvinvointiyhteiskunnassa. Nyt koko Lapin näkymät ovat valoisat ja tulevaisuus näyttää hyvältä.

Elonkorjuujuhla on kiitosjuhla. Kesän sato on korjattu talteen ja kaikki kokoontuvat iloitsemaan siitä yhdessä. Ilman isoisiemme ja isoäitiemme taistelemaa vapautta emme olisi tässä vauraaksi kehittyneessä kotimaassamme iloitsemassa kättemme töistä. Me saamme niittää sitä viljaa, jonka kasvulle te rakkaat vanhuksemme olette tehneet arvokkaan elämäntyönne.

Elonkorjuujuhlassa voimme itse kukin miettiä, mitä meillä on omissa elämän eväskoreissamme kerättynä? Millä eväillä jatkamme tästä eteenpäin? Löydämmekö omasta eväskoristamme aarteita vai kiviä? Toivon, että jokainen löytää omasta koristaan ja muistojensa hyllyiltä säilöttynä elämäniloa, ystävällisiä sanoja ja tekoja, välittämistä ja rakkautta sekä sisäistä tasapainoa ja rauhaa. Siinä olisi elonkorjuun parhaat antimet jokaiselle tulevaan syksyyn ja talveen. Ne asiat antavat meille sitä elämän ravintoa, jota jokainen meistä tarvitsee.